Pelkokerroin

22.11.2020

Missä sinä säilytät oman pelkosi? Mihin sinä sitä tarvitset? Tarvitsetko sitä? Oletko miettinyt, voisiko se olla sinun voimasi, johon turvaudut, kuin pieni lapsi aikuisen käteen, kun pelottaa?

Olen ideoinut jonkin aikaa erästä hanketta, joka vaatii sinnikästä työtä ja maltillisuutta. Sellaista ei ole vielä olemassa ja haluaisin kokeilla, miten siinä onnistun. Olen ideoinut, piirtänyt paperille, ottanut selvää, kirjoittanut ja suunnitellut. Melkein valmista, mutta... Esteenä on pelkoni. Tarkastelin pelkoani eräänä iltana valmentajani kanssa. Kerroin pelon asuvan rinnassani, nyrkinkokoisena mustana möykkynä. Se on kuin kivi, joka muistuttaa aika ajoin olemassa olostaan. Valmentajani kuunteli ja esitti minulle hyviä, ajatteluani herättäviä kysymyksiä. Hän sai minut tarkastelemaan pelkoani ulkoapäin. Edistyin selvästi.

Mitä pelko on?

Minun pelkoni on punaisessa rasiassa, jossa on pieni avain. Avain on paikallaan, samoin kuin rasia. Tarvitsen pelkoani tai jos käännän asian toisinpäin. Tarvitsen turvallisuuden tunnetta. Joskus tarvitsen sitä enemmän, joskus vähemmän. Joskus se estää minua toimimasta, joskus se pakottaa minut toimimaan. Joskus sen kerroin on liian suuri. Yhtä kaikki, tämän tunteen kanssa minun on opittava elämäni elämään. Tämän tunteen vaikutukset on opittava tunnistamaan. Kuinka paljon annan sen hallita elämääni, on asia, jota joudun ehkä jumppaamaan koko ikäni.

Pelko on tunne, jota psykologit ja neurotieteilijät ovat tutkineet loputtomiin. Tästä on kirjoitettu hyllykaupalla kirjoja ja sen saloihin on kytketty monenlaisia analyyseja ja siitä on johdettu monenlaisia analogioita. Niin. Pelko on tunne. Se on varmaa. Yhtä varmaa on se, että kaikki pelkäävät jotakin. Samoin kuin se, että ihmiset eivät tiedä, mitä peloillaan tekisivät. Moni haluaisi myös luopua peloistaan, jotkut tarvitsevat niitä.

Pieni, punainen rasia. Siellä asuu pelkoni. Tein tietoisen ratkaisun siirtää sen rinnastani asumaan pieneen punaiseen rasiaan. Siellä sillä on hyvä. Se ei ole minussa enää kiinni, ei rintalastaani puristamassa. Se ei ole enää väriltään myöskään musta eikä painava, se vaan on. Sen nimi on turvallisuus. Sen kanssa minun on opittava elämään ja se vastaanottamaan, mutta en halua antaa sille liikaa tilaa hallita minua. En minä ole pelkoni. Olen jotain muuta.

Ilmitulemisen pelko

Oman pelkoni kohtaan tällä hetkellä luovuuden puuskissani, silloin kun saan idean jostakin uudesta, tuntemattomasta, sellaisesta mitä ei vielä ole koskaan ollut, mutta riskit asian epäonnistumiselle ovat suuret. Luovuus on idearikkautta, sanovat. Olen siis ilmeisesti idearikas. Olen siitä kiitollinen, mutta jotta asia ei kuulostaisi itserakkaudelta, olen siitä myöskin peloissani. Siinä on ilmitulemisen paikka taas lähellä. Ilmituleminen on näkyväksi tulemista. Käytän ja jaan tätä mielikuvaani paljon työssäni opettajana. Olen parinkymmenen vuoden ajan ollut todistamassa monia ja taas monia ilmitulemisen paikkoja ja -pelkoja. Kun lapsi tai nuori paljastuu ja pelästyy myös itse. Minäkö se olin? Minun sisimpääni pääsi tuo toinen ihminen käsiksi ja löysi minut. Olisin halunnut pysyä piilossa, myös itseltäni. Nämä asiat ovat herkkiä, ne ovat niitä, joissa saattaa tirahtaa itku ja tulee osoitetuksi, että ihmisiä tässä ollaan. Siinä tarvitaan hyväksymistä. Toisen ihmisen hyväksymistä. Siihen liittyy usein sanomatta jäänyt pyyntö: "Voitko auttaa minua?"

Palaan takaisin pieneen punaiseen rasiaani. Siellä asuu myös uskomukseni. Minusta ei ole, minä en selviä, kykyni ja taitoni eivät riitä. Kannattaa siis pelata varman päälle, niin ei varsinkaan sitten joudu ilmitulleeksi. Säästyisin häpeän tunteeltakin. En siis epäonnistuisi.

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Kun tätä kysymystä pyörittelen, alkaa oma ajatus epäonnistumisen suuruudesta saada mittakaavaa. Henkiin jäisin varmasti. Pahinta olisi sittenkin vain tunne siitä, että epäonnistuin. Ehkä voisin vajota hetkeksi maan alle, kunnes taas nousisin entistä ehompana. Niinpä niin. Entistä ehompana, oppineena. Tätä blogia lukevat tietävät, mitä on epäonnistua. Tietysti tietävät, koska kaikki epäonnistuvat joskus, mutta kukaan, ei kukaan, epäonnistu aina. Mikä epäonnistumisessa on parasta? Sitähän sitä pitäisi ajatella. Ja sitä, että mitä jos en epäonnistukaan? Mitä jos sittenkin onnistun?

Aina on varaa oppia

Tästä otsikosta minä tykkään. Tätä otsikkoa olen käyttänyt aiemmassakin blogissani. Ehkä tulen käyttämään sitä myös tulevissa. Tykkään oppimisesta. Ehkä se johtuu siitä, että olen opettaja ja olen nähnyt oppimista niin paljon, että jo pelkästään sen näkeminen ja sen todistaminen on voimauttava kokemus.

Parasta epäonnistumisessakin on oppiminen. Oman elämäni epäonnistumiset ovat opettaneet niin paljon, että olen jopa kiitollinen kaikista epäonnistumisista. Vaikka tämän tiedän, pelkään silti. Kukapa se haluaisi ikäviä tunteita tilailla huvikseen itselleen. Olisi ihanaa, jos ihminen saisi mennä porskutella täällä mielin määrin epäonnistumatta koskaan, tuntematta koskaan ikäviä tunteita. Vai olisiko sittenkään?

Todellinen mielenrauha syntyy pahimman hyväksymisestä. Se on energian vapauttamista.

- Lin Yutang-

Aika usein kuulee puhuttavan, että joku on "monessa liemessä keitetty". Minäkin varmasti kuulun näihin keitoksiin, ehkä sinäkin. Tämä tarkoittaa sitä, että elämä on asetellut erilaisia, ehkä traumaattisiakin kokemuksia eteen, mutta niistä kaikista ihminen on noussut entistä voimakkaampana ja viisastuneempana. On kuitenkin ihmisiä, joihin vaikeat kokemukset vaikuttavat haurastuttavasti. Selittävä tekijä sille, miksi jotkut ihmiset tuntuvat selviytyvän voimallisesti erilaisista elämän eteen asettamista vaikeuksista, on tutkimusten mukaan merkitys. Ne ihmiset, jotka löytävät vaikeiden kokemuksien merkityksen omalle elämälleen näyttävät selviytyvän paremmin. Se on tarina, mitä ihminen alkaa kertoa itselleen. Se on sitä, kun ihminen katsoo kokemustaan jälkikäteen silmästä silmään, ymmärtää ja hyväksyy. Vaikeat kokemukset opettavat tärkeitä ja arvokkaita asioita elämästä. Ei tarvitse enää murehtia ja märehtiä, kun kävi näin. Siinä vapautuu mittaamaton määrä energiaa. Ne ihmiset, jotka löytävät vaikeille kokemuksilleen merkityksen, näyttävät tutkimusten mukaan vahvistuvan. Oppiminen ja merkitysten löytäminen voi kuitenkin viedä runsaasti aikaa, joskus vuosikausiakin.

Oma pelkoni liittyy tavoitteeseen, jonka olen itse itselleni asettanut. Jollen yllä tavoitteeseeni, tulee sen tilalle jokin toinen tavoite. Näin elämässä tuppaa käymään. Lopulta siis kuitenkin hyvin. Olen toiveikas.

Mutta ehkä kaikkein pelottavinta olisi kuitenkin se, ettei pelkäisi mitään.